Luterilaiset tunnustuskirjat

Etusivu > Kirjojen synty ja luonne

Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen synty ja luonne

Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kokonaisuus määriteltiin v. 1580 hyväksytyssä Yksimielisyyden kirjassa (Liber concordiae). Seuraavassa esitellään näiden tunnustuskirjojen synty ja luonne samassa pääasiallisesti kronologisessa järjestyksessä, jossa ne on otettu tunnustuskirjojen kokoelmaan. Samalla kiinnitetään huomiota siihen, miten ne ovat tulleet tunnustuskirjoiksi.

Ekumeeniset uskontunnustukset

Luterilainen kirkko ei halunnut olla uusi kirkko, vaan tahtoi rakentaa vanhan yleisen kirkon opinmuodostuksen pohjalle. Näin ollen se peri katoliselta kirkolta vanhan kirkon tunnustukset sellaisina kuin niitä käytettiin lännen kirkon liturgiassa ja opetuksessa. Luterilaisten erityistunnustuksissa niihin vedotaan useasti varsinkin kolminaisuusoppia ja kristologiaa koskevissa kysymyksissä.

Apostolinen uskontunnustus periytyi keskiaikaisen käsityksen mukaan apostoleilta itseltään. Niin ei ole asianlaita, mutta sen voi sanoa edustavan apostolista oppia, koska se pohjautuu kirkon alkuaikoina annettuun kasteopetukseen ja kasteliturgiaan. Se on Rooman kirkon kastetunnustus ja oli käytössä jo noin v. 400. Nykyinen latinankielinen sanamuoto on 700-luvulta. Pidetään mahdollisena, että tunnustus on pääpiirteissään samansisältöisenä saattanut olla käytössä Roomassa kreikankielisenä jo noin v. 200.

Keskiajalla Apostolinen uskontunnustus oli 900-luvulta lähtien yksinomaisessa käytössä kastetunnustuksena, mutta ei esiintynyt messuliturgiassa.

Luterilaisessa kirkossa Apostolinen uskontunnustus sai erityisen merkityksen sen johdosta, että Luther selitti sen Vähässä katekismuksessaan. Siten se sisältyi siihen kristillisen tiedon perusainekseen, joka edellytettiin jokaiselle jo lapsesta pitäen opetettavaksi.

Idän kirkossa Apostolinen uskontunnustus on tuntematon.

Nikaian- Konstantinopolin uskontunnustus. Tämän tunnustuksen nimi (usein vain Nikaian tunnustus, Nicaenum) ei anna täysin oikeaa kuvaa tunnustuksen synnystä. Pohjana on tässäkin vanhakirkollinen kastetunnustus, mahdollisesti Jerusalemin seurakunnasta peräisin oleva. Kun kirkko Nikaian kirkolliskokouksessa v. 325 joutui torjumaan Areioksen esittämän väitteen, ettei Kristus ollut Jumala, vaan Poika oli vähäisempi kuin Isä, tätä tunnustusta laajennettiin rajan vetämiseksi harhaoppia vastaan. Konstantinopolissa v. 381 pidetyssä yleisessä kirkolliskokouksessa laajennusta jatkettiin eräiden uusien harhaoppien torjumiseksi. Tärkein lisäys koski Pyhän Hengen olemusta ja asemaa. Virallista päätöstä sanamuodosta ei silloin kuitenkaan tehty. Vasta Khalkedonissa v. 451 pidetty yleinen kirkolliskokous vahvisti sen opin, jonka "150 isää" (Konstantipolin kirkolliskokoukseen osallistuneet piispat) olivat hyväksyneet ja joka katsottiin Nikaian päätösten mukaiseksi. Siitä nimi Nicaenu.

Koska yleiset kirkolliskokoukset pidettiin kreikkalaisessa idässä, Nikaian tunnustuksen alkukieli on kreikka, mutta myös latinalainen sanamuoto on lähes yhtä vanha. Tämä tunnustus tuli laajaan käyttöön sekä idän että lännen kirkossa messuliturgiassa. Näin ollen se nykyisinkin on se tunnustus, jota suurimmalla syyllä voi sanoa ekumeeniseksi.

Kuitenkin juuri Nikaian tunnustuksen sanamuodosta aiheutui kiista idän ja lännen kirkkojen välille. Mm. Augustinuksen opetuksen pohjalta hyväksyttiin Espanjassa jo 500-luvun lopulla oppi, että Pyhä Henki lähtee paitsi Isästä myös Pojasta. Vastaava yhden sanan lisäys tehtiin sittemmin Nikaian tunnustukseen (filioque, "ja Pojasta"). Tämä sanamuoto otettiin käyttöön myös Roomassa, ja se oli yhtenä syynä idän ja lännen kirkkojen eroon v. 1054.

Athanasioksen uskontunnustus kantaa erheellisesti 300-luvulla eläneen kreikkalaisen kirkkoisän nimeä. Tämä tunnustus on läntistä alkuperää ja latinankielinen. Sisällöltään se on riippuvainen Augustinuksen kolminaisuusopista. Nähtävästi tunnustus on laadittu 500-luvulla Espanjassa, jossa katolisuus joutui puolustautumaan germaanisten valloittajien edustamaa areiolaisuutta vastaan.

Athanasioksen tunnustus on laajempi kuin edellä esitellyt kaksi tunnustusta. Se käsittää 40 lyhyttä lauselmaa, jotka selittävät kolminaisuusoppia ja kristologiaa. Tämän opin omakusminen selitetään autuuden ehdoksi. Athanasioksen tunnustus on enemmän rajaavan opillisen asiakirjan kuin liturgisen tekstin luontoinen. Se oli kuitenkin keskiajalla liturgisessa käytössä aamunhetkipalveluksessa. Idän kirkossa se oli tuntematon.

Luther vetosi Athanasioksen tunnustukseen Schmalkaldenin opinkohdissa. Pian tämän jälkeen hän julkaisi kirjasen "Kristuksen kolmesta symbolista eli uskontunnustuksesta, joita käytetään yksimielisesti kirkoissa".

Lutherin käsitys siitä, että nämä kolme tunnustusta olivat yleisesti käytettyjä eli ekumeenisia päätunnustuksia, pitää paikkansa vain lännen kirkon osalta. Sen mukaisesti ne kuitenkin otettiin v. 1580 luterilaisten tunnustuskirjojen kokoelman alkuun vanhan kirkon yhteistä perintöä edustavina.

Augsburgin tunnustus

Vanhan kirkon tunnustusten synnyn jälkeen tunnustusmuodostus oli vuosisatoja, jopa lähes vuosituhannen pysähdyksissä. Uskonpuhdistuksen aikakaudella laadittiin uusia, toisentyyppisiä uskontunnustuksia. Kun syntyi kiistaa siitä, mikä oli oikea, katolinen oppi, uskonpuhdistajat tunsivat tarvetta ilmaista uskonkäsityksensä. Se tapahtui verraten laveasti, positiivista uskonsisältöä esitellen, mutta samalla täsmällisesti ja poikkeavia käsityksiä vastaan rajautuen. Ensimmäinen vartavasten tunnustukseksi laadittu asiakirja on Augsburgin tunnustus.

Sen jälkeen kun Luther oli Wormsin valtiopäivillä 1521 julistettu valtakunnankiroukseen, oli uskonpuhdistusliikkeen asema Saksan valtakunnassa uhanalainen. Speyerin valtiopäivillä 1529 päätettiin suoritetut uudistukset peruuttaa voimakeinoin. Tätä vastaan evankeliset säädyt, so. uskonpuhdistuksen kannattajat panivat vastalauseen vedoten yleiseen, vapaaseen kristilliseen kirkolliskokoukseen. Tilanne kääntyi kuitenkin toiseksi, kun keisari Kaarle V kutsui vuoden 1530 alussa valtiopäivät koolle Augsburgiin. Kokouskutsu oli uskontokysymyksen osalta odottamattoman maltillinen. Valtakunnansäätyjä, so. ruhtinaita ja kaupunkien edustajia, kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan. Uskontokiistan rauhanomainen ratkaisu neuvotteluin näytti mahdolliselta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat ryhtyivät kohta valmistautumaan edessä olevaan uskonkeskusteluun. Sitä varten oli valmiina eräitä esitöitä, mm. Lutherin 1528 laatima yksityinen uskontunnustus. Aineistoa tarjosivat myös uskonpuhdistuksen kannattajien välisten oppikeskustelujen asiakirjat, ns. Schwabachin artiklat ja Marburgin artiklat. Wittenbergissä koottiin vartavasten aineistoa, joka kulkee Torgaun artiklain nimisenä. Näitä asiakirjoja Philipp Melanchthonilla oli mukanaan, kun hän Saksin vaaliruhtinaskunnan johtavana teologina lähti valtiopäiville. Valtakunnankirouksen alaisena Luther ei voinut tulla Augsburgiin, mutta seurasi Coburgista käsin kirjeitse Melanchthonin toimia.

Ensi alkuun pyrittiin laatimaan puolustuskirjoitusta, joka kosketteli ensi sijassa kirkollisia väärinkäytöksiä ja niiden korjaamista. Kun havaittiin, että katolilaisten asennoituminen oli odotettua jyrkempää, tämä osoittautui riittämättömäksi ja ryhdyttiin laatimaan positiivista uskonesitystä, tunnustusta (confessio). Termi confessio oli lainattu rippikäytännön piiristä ja oli siis luonteeltaan toisenlainen ilmaus kuin symbolum, jota käytettiin vanhoista tunnustuksista. Siihen sisältyi tilannekohtainen painotus, joka tulikin Augsburgissa esitetylle tunnustukselle luonteenomaiseksi.

Aluksi oli aikomuksena jättää asiakirja keisarille ja valtiopäiville vain Saksin vaaliruhtinaan nimissä, mutta sitten nähtiin hyväksi koota siihen allekirjoittajiksi kaikki Lutherin uskonpuhdistuksen kannalla olevat valtiopäiväsäädyt. Tämä aiheutti vielä varsin perusteellisia neuvotteluja näiden kesken. Melanchthon muokkasi samanaikaisesti tekstiä latinaksi ja saksaksi. Tunnustus luettiin valtiopäivillä juhannuspäivänä 1530 saksan kielellä. Latinankielinen teksti on teologisen terminologian kannalta täsmällisempi ja on asetettava etusijalle sen vuoksi, että tunnustusta koskeva jatkoväittely käytiin latinaksi.

Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajina oli seitsemän ruhtinasta, etunenässä Saksin vaaliruhtinas Juhana Vakaa, ja kaksi valtakunnankaupunkia. Asiallisena subjektina ovat kuitenkin "meidän seurakuntamme", so. Lutherin uskonpuhdistuksen omaksuneet seurakunnat. Uskonpuhdistus esittää niiden uskonkäsitystä ja kirkollista järjestystä, mutta ei ole luterilaisen kirkon perustamisasiakirja, jossa kiinteästi määriteltäisiin sen oppi ja käytäntö.

Augsburgin tunnustuksessa on 28 eripituista kappaletta, joista kappaleet 1--21, tärkeimmät uskonkohdat, ovat opillisia ja kappaleet 22--28, poistettuja väärinkäytöksiä koskevat kohdat, käsittelevät lähinnä kirkollista käytäntöä. Tunnustus haluaa painottaa, etteivät uskonpuhdistuksen kannattajat tahdo perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa vanhaa. Sen mukaa opetetaan, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti ja kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Edellisen jakson lopussa selitetään, ettei esitetyssä opissa ole "mitään, mikä on ristiriidassa pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista nähtävissä". Luterilaisen opin katsotaan siis olevan sopusoinnussa kirkkoisien opin kanssa. Tämän jälkeen väitetään koko erimielisyyden johtuvan "vain tietyistä harvoista väärinkäytöksistä, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään kirkkoihin". Tämä työntää varsin syvätkin ristiriidat taka-alalle ja monista kiistakysymyksistä vaietaan. Lutherin oli vaikea sietää tällaista Melanchthonin "hissuttelua", vaikka hän pääkysymyksissä hyväksyikin tunnustuksen.

Augsburgin tunnustuksen alkuperäiset käsikirjoitukset eivät ole tallella. Melanchthon julkaisi tunnustuksen v. 1531 samalla kertaa kuin sen puolustuksen, josta tuonnempana tulee puhe.

Tunnustuksen sovitteleva sävy ei johtune Augsburgin valtiopäivillä tarkoitettuun tulokseen, tasapuoliseen uskontokeskusteluun. Sitä vastoin sillä oli vaikutusta tämän tunnustuskirjan myöhempiin vaiheisiin.

Huolimatta tunnustuksen saamasta asemasta luterilaisten keskuudessa Melanchthon piti sitä yksityisenä teoksenaan ja teki muutoksia sen uusiin painoksiin. Merkittävimpiä olivat vuoden 1540 laitokseen tehdyt muutokset, joihin oli myös poliittisia ja kirkkopoliittisia syitä. Kun eteläsaksalaiset olivat ehtoolliskysymyksessä tehneet sovinnon wittenbergiläisten kanssa, Melanchthon muutti tunnustuksensa ehtoollisartiklaa sitä vastaavasti. Tämä herätti myöhemmin vastustusta niiden keskuudessa, jotka halusivat pitää kiinni Lutherin opista. Yksimielisyyden kirjaan hyväksyttiin v. 1580 nimenomaan ensi painoksen mukainen muuttamaton teksti (Confessio Augstanan invariata).

Augsburgin tunnustuksen arvonantoon vaikutti myös sen saama poliittinen asema. Siitä tuli jo 1531 Schmalkaldenin liiton opillinen perusta. Erityisen merkittäväksi tuli se, että 1555 solmitussa Augsburgin uskonrauhassa protestanteille tehdyt myönnytykset annettiin juuri Augsburgin tunnustukseen liittyneille. Tämä vakuutus toistettiin Westfalenin rauhassa 1648.

Augsburgin tunnustusta on joskus syytetty vastakohtien siloittelusta. Toisaalta sen avara ekumeeninen henki on osoittautunut sen voimaksi. Kun 1980 vietettiin tämän tunnustuksen 450-vuotisjuhlaa, keskusteltiin vakavasti siitä, voisiko katolinen kirkko hyväksyä sen opillisen osan, artiklat 1--21.

Augsburgin tunnustuksen puolustus

Augsburgin tunnustuksen jättäminen valtiopäiville johti epävirallisiin neuvotteluihin, joissa Melanchthon osoitti suurtakin myöntyvyyttä. Ne eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Katolilaiset eivät laatineet omaa uskonkäsitystään selvittelevää asiakirjaa, vaan kiivassävyisen, mutta teologisesti verraten huolimattoman vastakirjoituksen, joka sittemmin sai protestanteilta nimen Paavillinen kumoamus (Confutatio pontificia). Sitä ei kuitenkaan jätetty kirkon vaan keisarin nimissä. Tämä antoi asialle sellaisen leiman, että Augsburgin tunnustus oli valtiopäivillä tutkittu ja hylätty. Luterilaiset panivat tähän vastalauseensa ja pyrkivät jatkamaan keskustelua. Keisari ei kuitenkaan suostunut edes antamaan kopiota Kumoamuksesta. Luterilaiset olivat tehneet siitä muistiinpanoja sinä aikana, jona sitä luettiin valtiopäivillä. Niiden perusteella Melanchthon laati puolustuskirjoituksen, jota keisari ei ottanut vastaan.

Saatuaan valtiopäivien jälkeen kunnollisen kopion Kumoamuksesta Melanchthon jatkoi puolustuskirjoituksensa laatimista. Sen tuloksena Augsburgin tunnustuksen puolustus (Apologia confessionis Augustanae) ilmestyi v. 1531 pian Augsburgin tunnustuksen jälkeen latinaksi. Saksaksi sen käänsi vähän myöhemmin Justus Jonas.

Augsburgin tunnustuksen puolustuksella on arvonsa tunnustuksen laatijan itsensä kirjoittamana ensimmäisenä kommentaarina. Se painottuu niihin kohtiin, joissa Kumoamus oli kiistänyt tunnustuksessa esitetyn kannan. Keskeisin niistä on vanhurskauttamiskysymys.

Schmalkaldenin kokouksessa 1537 evankeliset säädyt allekirjoittivat Augsburgin tunnustuksen ja sen puolustuksen. Näin molemmat hyväksyttiin tunnustuskirjaksi.

Schmalkaldenin opinkohdat

Kokonaan uusi kirkkopoliittinen tilanne syntyi, kun paavi Paavali III kutsui 1537 yleisen kirkolliskokouksen kokoontumaan seuraavan vuoden keväällä Mantovassa. Myös protestantit saivat sinne kutsun, mutta heidän kannaltaan oli uhkaavaa se, että kerettiläisyyksien torjuminen nyt nimenomaan mainittiin konsiilin tehtävien joukossa. Näköpiirissä ei ollut sellainen vapaa konsiili, jota uskonpuhdistuksen kannattajat olivat vaatineet, vaan paavi vaati heiltä alistumista odotettavissa olevaan enemmistöpäätökseen. Augsburgin tunnustuksen ympärille ryhmittyneet Schmalkaldenin liiton jäsenet joutuivat nyt harkitsemaan kannanottoaan kutsuun. Sitä varten Saksin vaaliruhtinas Juhana Fredrik pyysi Lutheria laatimaan opinkohtien muotoon laaditun selvityksen, jota voitaisiin käyttää konsiilissa tai mahdollisesti koollekutsuttavassa vastakonsiilissa. Erityisesti Lutherilta odotettiin neuvoa siitä, missä kohdin oli mahdollista antaa rauhan ja yksimielisyyden vuoksi myöten, missä taas ei. Tehtävänantoon liittyi myös toinen näkökohta. Luther oli sairastellut, ja sen vuoksi häneltä odotettiin hengellistä testamenttia. Sen tuli sisältää pääpiirteet siitä, mitä hän oli siihen asti opettanut, saarnannut ja kirjoittanut ja mistä hän ei Jumalan majesteettia loukkaamatta voinut missään tapauksessa luopua.

Vaaliruhtinaan määräyksestä Lutherin laatima teksti alistettiin johtavien teologien tarkastettavaksi. Työhön osallistuivat Wittenbergistä Melanchthon, Bugenhagen, Jonas ja Cruciger sekä kauempaa kutsuttuina Johann Agricola, Spalatin ja Amsdorf. Opinkohtiin tehtiin vain yksi lisäys, minkä jälkeen teologit allekirjoittivat ne. Tällöin Melanchthon merkitsi eriävän mielipiteen paavin johtovaltaa koskevaan kysymykseen. Hän oli valmis tunnustamaan paavin aseman kirkon johtajana inhimillisen oikeuden nojalla.

Luther oli noudattanut saamaansa ohjetta sikäli, että oli jakanut esityksensä kolmeen osaan silmällä pitäen sitä, missä määrin yksimielisyys paavilaisten kanssa oli eri kohdissa mahdollinen. Ensinnä ovat Jumalan majesteettia koskevat kohdat, joista ei ole mitään kiistaa. Toisen osan muodostavat opinkohdat, joissa yksimielisyys ei Lutherin mielestä ollut mahdollista. Ensimmäinen niistä oli uskonvanhurskautta koskeva pääopinkohta, josta Luther lausui: "siitä ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas ja maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat". Kolmas osa sisältää opinkohdat, joista oli mahdollista keskustella katolilaisten kanssa. Perusasenteessaan Luther oli kuitenkin varsin taipumaton.

Lutherin laatimat opinkohdat olivat kuten Augsburgin tunnustus uskonkäsityksen pohjalta nouseva vastaus ajankohtaisen tilanteen esittämiin haasteisiin, ei tyhjentävä opinesitys. Toisen tehtävänannon perustella sillä oli kuitenkin myös laaja-alaisemman henkilökohtaisen tunnustuksen luonne. Kenties siitä syystä sitä on voitu luonnehtia selvimmäksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Helmikuussa 1537 kokoontunut Schmalkaldenin liittokokous torjui paavin konsiilikutsun. Lutherin laatimia opinkohtia ei siis tarvittu siihen tarkoitukseen, mihin ne oli tilattu. Vaaliruhtinas Juhana Fredrik näyttää pyrkineen saamaan ne liittokokouksessa virallisesti hyväksytyiksi, mutta asia jäi tunnustelujen asteelle. Luther joutui sairauden vuoksi jättämään kokouksen kesken eikä opinkohtia otettu virallisesti käsiteltäviksi.

Liittokokouksen päätyttyä siihen osallistuneet teologit kokoontuivat yksityisesti Bugenhagenin ja Amsdorfin aloitteesta ja allekirjoittivat Lutherin laatimat opinkohdat. Paluumatkalla allekirjoituksia kertyi vielä lisää.

Luther painatti laatimansa opinkohdat 1538 ja luonnehti ne otsakkeessa Mantovan konsiilia varten laadituiksi opinkohdiksi. Hänen ilmoituksensa mukaan ne oli yksimielisesti hyväksytty ja päätetty esittää paaville "meidän tunnustuksenamme". Tämä ilmoitus oli harhaanjohtava, koska mitään poliittisten säätyjen hyväksymistä ei liittokokouksessa ollut tapahtunut.

Yleinen kirkolliskokous oli tämän ensi painoksen ilmestyessä jo lykätty, eikä se kokoontunutkaan ennen kuin 1545 Trentossa. Siellä nämä opinkohdat eivät ollenkaan tulleet esille.

Luterilaisuuden omassa piirissä Lutherin laatimat opinkohdat saivat kasvavaa arvostusta. Vuonna 1553 Magdeburgissa julkaistussa painoksessa niitä luonnehditaan Schmalkaldenissa 1537 esitetyiksi sekä monien ruhtinaskuntien ja kaupunkien teologien allekirjoittamiksi. Tästä lähtien teoksen nimenä alkaa yleisesti esiintyä Schmalkaldenin opinkohdat (Die Schmalkaldischen Artikel, lat. Articuli Smalcaldici). Teoksen alkukieli on saksa, latinalainen käännös on myöhäisempi.

Schmalkaldenin opinkohdat saivat tunnustuskirjan aseman ensin Thüringenissä ja ne otettiin vuoden 1563 jälkeen useissa luterilaissa ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa hyväksyttyjen oppiasiakirjojen kokoelmiin (Corpus doctrinae). Näiden esikuvien mukaisesti ne otettiin 1580 luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon.

Paavin johto ja valta-asema

Schmaldaldenin liittokokouksessa 1537 jouduttiin toteamaan, että Augsburgin tunnustus kokonaan sivuutti kysymyksen paavin asemasta kirkossa, mikä konsiilikutsun vuoksi oli erityisen ajankohtainen. Teologikomitea asetettiin selvittämään tätä asiaa. Se uskoi kuitenkin tehtävän yksin Melanchthonin käsiin. Tämä laati asiakirjan Paavin valta ja johtoasema (Tractatus de potestate et primatu papae). Liittokokous hyväksyi sen Augsburgin tunnustuksen täydennyksenä ja se sai siten tunnustuskirjan aseman.

Melanchthon ei tässä asiakirjassa toista Schmalkaldenin opinkohtiin liittämässään eriävässä mielipiteessä esittämäänsä käsitystä paavin vallasta, vaan esittää aivan uuden kannan. Sen jyrkkyyteen on ilmeisesti vaikuttanut kokouksen voimakkaasti paavia kohtaan vihamielinen henki. Tämän asiakirjan mukaan paavin valta maallisten hallitusten, piispojen ja pappien yli ei perustu jumalalliseen oikeuteen ja on niin muodoin torjuttava. Sen sijaan kuninkaita ja ruhtinaita kehotetaan "kirkon ensimmäisinä jäseninä" huolehtimaan siitä, että erheet poistetaan ja omiatuntoja oikein opetetaan. Piispan virka halutaan säilyttää, mutta sille tunnustetaan vain järjestystä koskeva tehtävä, kun taas pappisvirka on saanut jumalallisen tehtävän saarnata evankeliumia.

Kirjanen painettiin ensi kerran 1540 eräiden muiden Melenchthonin pienten kirjoitelmien joukossa. Alkuteksti on latinankielinen, mutta saksankielinen käännös ilmestyi pian ja sitä luultiin myöhemmin originaaliksi. Sittemmin tämä kirjanen julkaistiin yleisesti Schmalkaldenin opinkohtien yhteydessä, vaikka se itse asiassa on lisäys Augsburgin tunnustukseen. Tekijän nimi useimmiten puuttui, koska teosta pidettiin komiteatyönä.

Lutherin katekismukset

Lutherin katekismukset ovat ajallisesti varhaisempia kuin edellä käsitellyt luterilaiset tunnustuskirjat. Koska ne saivat tunnustuskirjojen aseman vasta myöhemmin, ne otetaan tässä käsiteltäväksi vasta niiden jälkeen. Tämä vastaa myös niiden paikkaa tunnustuskirjojen kokoelmassa.

Sana "katekismus" tarkoitti vanhan kirkon aikana suullisesti annettavaa kasteopetusta ja sitten sen opetussisältöä. Keskiajalla kansalle annettavaan opetussisältöön kuului uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kymmenen käskyä. Luther liittyi tähän perinteeseen ja laajensi sitä ottamalla opetusainekseen mukaan sakramentit. Näin oli tultu katekismuksen viiteen pääkohtaan.

Kristinopin taidon puutteet tulivat räikeinä ilmi niissä tarkastuksissa, joita vuodesta 1526 lähtien pidettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan seurakunnissa. Tämän johdosta Melanchthonin laatimissa tarkastusohjeissa painotettiin, että kirkoissa oli saarnattava lapsille ja nuorisolle viidestä pääkohdasta ja että niitä oli myös kouluissa selitettävä.

Katekismusopetuksen tarpeisiin Luther itse julkaisi 1529 kaksi katekismusta. Niistä laajempi, alkuperäiseltä nimeltään Saksalainen katekismus (Deutsch catechismus) oli toisen painoksen esipuheen mukaan tarkoitettu lähinnä apuneuvoksi papeille, mutta soveltui myös opettajien ja kaikkien kristittyjen luettavaksi. Erityisen suuren merkityksen kansanopetuksen välineenä ja koulukirjanakin sai suppeampi katekismus. Se ilmestyi aluksi tauluina, jotka oli tarkoitettu seinälle ripustettaviksi, mutta pian heiman laajennettuna myös kirjan muodossa. Se sai nimen Vähä katekismus (Enchiridion. Der kleine Catechismus). Laveampaa katekismusta ruvettiin sitten nimittämään Isoksi katekismukseksi. Katekismusten kieli oli saksa, mutta ne käännettiin pian myös latinaksi.

Kuten opetusmateriaalin kohdalla on luonnollista, katekismukset eivät painoksesta toiseen pysyneet muuttumattomina, vaan niihin tehtiin lisäyksiä. Nämä muutokset on otettava huomioon harkittaessa, millaiset katekismuslaitokset ovat saaneet tunnustuskirjan aseman.

Lutherin katekismukset muovasivat luterilaista uskonkäsitystä sekä papiston harjoittaman opetustyön että kristillisen kansanopetuksen tasolla koteja myöten. Niin ollen ei ole ihme, että ne oppiriitojen puhjettua saivat opetusnormin aseman. Sellaisina ne mainitaan jo 1552 Mecklenburgin kirkkojärjestyksessä. Varsinkin sen jälkeen kun Heidelbergin katekismus oli saanut tunnustuskirjan aseman Pfalzissa, luterilaiset maakirkot alkoivat yhä kiinteämmin ryhmittyä Lutherin katekismusten ympärille. Vuodesta 1564 ne mainitaan yhä useampien maakirkkojen oppiasiakirjojen kokoelmissa (Corpus doctrinae). Niiden esikuvan mukaan ne mainitaan maallikoille soveltuvana opetusnormina Yksimielisyyden ohjeessa. Se luonnehtii Lutherin katekismukset "maallikkoraamatuiksi, joissa esitetään lyhyesti kaikki se, mitä Raamattu käsittelee laveammin ja minkä tunteminen on kristityille välttämätöntä iankaikkiseksi autuudeksi".

Kun Lutherin katekismukset 1580 otettiin tunnustuskirjojen kokoelmaan, seurattiin Lutherin saksankielisten teosten Jenassa 1550-luvulla julkaistua laitosta. Siitä oli ehkä pelkästä erehdyksestä jäänyt pois Lyhyt kehotus ripittäytyä (Ein kurze Vermahnung zu der Beicht), joka oli ollut mukana isossa katekismuksessa toisesta painoksesta lähtien. Se jäi pois Yksimielisyyden kirjan ensimmäisestä painoksesta, mutta oli mukana jo samana vuonna Magdeburgissa julkaistussa painoksessa. Sen voidaan kiistattomasti katsoa kuuluvan tunnustuskirjoihin.

Avioliittoon vihkiminen, Opas tavallisille papeille (Ein Traubüchlin für die einfältigen Pfarrherrn) on Lutherin täysin itsenäinen julkaisu vuodelta 1529. Luultavasti ilman tekijän lupaa kirjanpainaja liitti sen jo Vähän katekismuksen ensimmäiseen kirjanmuotoiseen painokseen.

Kasteen toimittaminen, saksannettu ja uudistettu kaava (Das Taufbüchlin verdeutschet und aufs neu zugericht) on samaten lutherin täysin itsenäinen julkaisu, joka tässä muodossa ilmestyi 1526. Se on nähtävästi kirjanpainajan toimesta liitetty Vähän katekismuksen kolmanteen painokseen.

Kahden viimeksi mainitun julkaisun kuuluminen tunnustuskirjoihin on kyseenalaista. Niiden ottamisesta Yksimielisyyden kirjaan väiteltiin. Ne otettiin mukaan erillisinä liitteinä, mutta jäivät pois osasta painosta. Latinankieliseen tunnustuskirjojen kokoelmaan ne sisältyivät. Ne on samoin kuin Lyhyt kehotus ripittäytyä otettu erillisinä tähän suomennokseen tunnustuskirjojen kriittisen laitoksen mukaisesti.

Lutherin katekismukset toivat tunnustuskirjojen joukkoon aivan uudenlaista ainesta. Katekismukset eivät olleet kirkkopoliittisten kiistojen keskellä syntynyttä tunnustuskirjallisuutta, vaan opetusaineistoa, jossa pyrittiin esittämään kristinuskon keskeinen oppisisältö uskonpuhdistuksen hengessä, mutta ilman polemiikkia. Vähän katekismuksen kohdalla voidaan jopa sanoa, että ottamalla se tunnustuskirjaksi oli palattu vanhan kirkon aikaiseen tunnustuskäytäntöön sikäli, että tunnustuksen perussisältö oli luonteeltaan kasteopetusta.

Yksimielisyyden ohje

Edellä käsitellyt luterilaiset tunnustuskirjat olivat Lutherin ja Melanchthonin kirjoittamia. Niiden välillä oli painotuseroja, joilla yksityistapauksissa saattoi olla melkoista teologista merkitystä. Johtavat uskonpuhdistajat huomasivat nämä erot, mutta eivät niitä kärjistäneet, koska he tunsivat olevansa yhtä olennaisissa peruskysymyksissä.

Lutherin kuoltua tilanne alkoi muuttua. Melanchthon joutui monien mielestä huonoon huutoon, kun hänen katsottiin tehneen liiaksi myönnytyksiä katolilaisille ns. Leipzigin interimin aikana. Tästä aiheutunut adiaforariita oli ensimmäinen luterilaisten keskeinen oppiriita Melanchthonin kuoltua puhkesi riitoja hänen kannattajiensa, ns. filippistien ja aitoluterilaisten kesken.

Tässä tilanteessa monet luterilaiset maakirkot pyrkivät turvaamaan opillisen yhtenäisyyden julkaisemalla oppiasiakirjojen kokoelmia (Corpus doctrinae), joista edellä on jo mainittu. Tämä kehitys uhkasi pirstoa luterilaiset enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeaviksi uskonnollisiksi yhteisöiksi. Se oli huolestuttavaa, sillä tunnustuksellinen yhtenäisyys oli luterilaisille erityisen tärkeää, kun heillä ei ollut hierarkista yhdyssidettä.

Tunnustuksellisen yhtenäisyyden tarvetta lisäsi pari ulkoista tekijää. Kun Augsburgin uskonrauhassa oli katolilaisten taholta tehty myönnytyksiä vain Augsburgin tunnustukseen liittyneille, reformoiduilla oli tarvetta hakeutua tämän tunnustuksen suojiin luopumatta erikoisopeistaan. Filippistien joukossa nähtiin salakalvinilaisia, jotka pyrkivät soluttamaan reformoitua ehtoollisoppia luterilaisuuteen. Katolisuus oli taas voimistumassa määriteltyään uskonkäsityksensä Trenton konsiilissa. Monet luterilaiset toivoivat, että heidän kirkkonsa voisi esiintyä yhtä selvin tunnuksin ja yhtä yhtenäisenä. Haluttiin saada aikaan yhteinen luterilainen tunnustus, joka tekisi maakirkkojen erilliset tunnustuskokoelmat tarpeettomiksi ja poistaisi erimielisyydet. Tämä pyrkimys oli Melanchthonin perintöä sikäli, että juuri hän oli pitänyt oikeaa oppia tärkeänä. Sen toteutumisessa tuli kuitenkin keskeiseksi kitkeä pois salakalvinilaiset tendenssit, joita melanchthonilaisuudessa nähtiin. Keinona oli vanhan tunnustuspohjan täsmällisempi määrittely eli uusi Augsburgin tunnustuksen kommentaari, joka selvittäisi luterilaisuuden keskinäiset kiistakysymykset.

Yhteisen luterilaisen tunnustusasiakirjan suunnitelma lähti liikkeelle Württembergistä. Sikäläinen johtava teologi Jakob Andreae laati 1573 asiakirjan, joka tunnetaan nimellä Schwäbische Konkordie (Schwabenin yksimielisyys). Se lähetettiin Braunschweigiin, jossa toimi merkittävä teologi Martin Chemnitz. Siellä sen pohjalta muokattiin 1575 uusi ehdotus, joka sai nimen Schwäbisch-Sächsische Konkordie (Schwabenin ja Saksin yksimielisyys). Württembergiläisten mielestä se oli liian melanchthonilainen. He laativat vastaehdotuksen nimeltä Maulbronner Formel (Maulbronnin kaava).

Tässä vaiheessa luterilaiset ruhtinaat puuttuivat asiaan. Saksin vaaliruhtinas August oli vangituttanut Wittenbergin yliopiston salakalvinistiset opettajat. Uskonpuhdistuksen vanhin ja kuuluisin opinahjo liittyi nyt yhtenäisyyshankkeen kannattajiin. Toinen äärisiipi, aitoluterilainen Jenan yliopisto, saatiin myös taipumaan, kun vaaliruhtinas August toimi alaikäisten ruhtinaiden holhoojana Saksin herttuakunnassa. Jakob Andreae kutsuttiin Wittenbergiin johtamaan yhtenäistämistyötä. Hänen johdollaan tuotti vaaliruhtinaskunnan maaperällä Torgaussa pidetty laaja teologikokous 1576 Torgaun kirjaksi (Torgisches Buch) nimitetyn asiakirjan, jossa aikaisemmat ehdotukset oli sovitettu yhteen. Samaten siinä oli yhdistetty molemmat yksimielisyyden saavuttamiseen tähtäävät menetelmät, kun uuden tunnustusasiakirjan ohella luvattiin julkaista myös Corpus doctrinae-tyyppinen aikaisempien tunnustusten kokoelma. Torgaun kirja sisälsi myös jo tulevan Yksimielisyyden ohjeen päärakenteen, kun Jakob Andreae laati laveahkosta ehdotuksesta lähinnä ruhtinaita varten supistelman.

Torgaun kirjasta hankittiin lausuntoja, ja ehdotusta lopullisesti hiomaan kokoontui 1577 Bergenin luostariin Magdeburgin lähelle teologivaliokunta, jonka muodostivat Andreae, Chemnitz ja Nicolaus Selnecker. Heidän työtään tarkasteli vielä hieman laajempi valiokunta. Työn tulos, Bergisches Buch (Bergenin kirja) on jo sama kuin Yksimielisyyden ohje, sillä myöhemmin siihen tehtiin vain vähäistä silottelua painatusvaiheessa.

Mm. Lutherin sitaatteja lisäämällä yhtenäisyysasiakirja oli työn myöhemmässä vaiheessa tuotu lähemmäksi luterilaisuuden vanhinta oppi-isää, ja alasaksilaiset Melanchthonin oppilaat kuten David Chytraeus joutuivat antamaan myöten. Työ oli ensin ajateltu tuoda vielä laajan luterilaisen synodin hyväksyttäväksi, mutta tästä luovuttiin, mikä olikin viisasta. Sen sijaan ryhdyttiin keräämään allekirjoituksia. Tätä varten laadittiin työn tarkoitusta ja periaatteita selittelevä esipuhe.

Uuden tunnustusasiakirjan nimenä oli luonnosvaiheessa jo Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae), mutta painatuksen jo ollessa käynnissä se ensimmäisen allekirjoittajan Pfalzin vaaliruhtinaan Ludvigin vaatimuksesta muutettiin. Asiakirjalla on näin ollen pitkä, selittelevä nimi "Eräiden Augsburgin tunnustuksen opinkohtien perusteellinen, selvä, oikea ja lopullinen toisto ja selitys". Alkulauseessa sitä nimitetään Yksimielisyyden kirjaksi. Se tunnetaan kuitenkin yleisesti nimellä Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae).

Tunnustuskirja on kaksiosainen. Sen alussa on Jakob Andreaen laatima tiivistelmä (Epitome). Se määrittelee ensin jokaisessa kohdassa kiistakysymykset ja esittää sen jälkeen väittämää puoltavat ja sitä vastaustavat näkökohdat. Epitomen jälkeen seuraa lavea Täydellinen selitys (Solida declaratio). Kenties toisenlainen esitystapa tekee ensi osastosta jonkin verran kärkevämmän.

Yksimielisyyden ohje pyrkii ratkaisemaan ja siten poistamaan päiväjärjestyksestä luterilaisuutta hajottavat riidat. Heti alussa tulevat perisyntiä ja vapaata tahtoa koskevissa uskonkohdissa esiin ns. synergiariidan pääkysymykset. Kolmas, uskonvanhurskautta koskeva uskonkohta on tähdätty Andreas Osianderin edustamaa vanhurskauttamiskäsitystä vastaan. Sen jälkeen seuraa Majorin riidan esiin nostama kysymys hyvistä töistä. Antinomiariidan vaikutuksesta esitetään kuudennessa uskonkohdassa uusi oppi lain kolmannesta käytöstä. Ehtoolliskysymystä koskeva seitsemäs uskonkohta on tähdätty salakalvinilaisuutta vastaan. Tässä kuten mm. ehdonvallan asioita koskevassa kohdassa joutuvat Melanchthonin käsitykset arvostelun kohteeksi, mutta häntä ei nimeltä mainita. Nimekkäiden filippistien osallistuminen tunnustuskirjan laadintaan takasi sen, että Melanchthonin teologian leima tuntuu tyylissä ja esitystavassa.

Yksimielisyyden ohje eroaa aikaisemmista tunnustuksista siinä, että se on luterilaisen kirkon erityistunnustus, joka haluaa selvittää luterilaisuuden sisäiset kiistat. Ehtoollista koskevassa kohdassa torjutaan kyllä sekä kalvinistisia että katolisia käsityksiä, mutta tarkoituksena ei ole varsinaisesti rajankäynti näitä kirkkokuntia vastaan, vaan salakalvinilaisuuden torjuminen luterilaisuuden sisällä. Seuraavassa Kristuksen persoonaa koskevassa kohdassa liitytään taas samasta syystä vanhakirkolliseen kristologiaan.

Yksimielisyyden ohjeen allekirjoittajat vakuuttavat, etteivät he halua laatia mitään uutta tunnustusta. Tunnustusasiakirja esiintyy vain Augsburgin tunnustuksen kommentaarina. Se asettautuu muutenkin aikaisempien tunnustusten auktoriteetin alaiseksi. Vanhan kirkon yhteisiä tunnustuksia seuraa Augsburgin tunnustus "meidän aikamme tunnustuksena ja siihen liittyen tämän tunnustuksen puolustus ja Schmalkaldenin opinkohdat. Lutherin molemmat katekismukset saavat tunnustuskirjan arvon "maallikkojen raamattuna". Erityisen arvon saa vielä "Augsburgin tunnustuksen tärkein opettaja" Luther, jonka oppi- ja kiistakirjoitukset selitetään ohjeellisiksi tunnustuksen tulkinnassa.

Tätä kaikkea voi pitää tunnustuksellisuuden korostumisena ja siten jo siirtymänä ortodoksian aikaan. Opillinen selvittely ei ole erotettavissa tunnustautumisesta. Tämän vastapainona on kuitenkin se, että tunnustusten auktoriteetti asetetaan Raamatun auktoriteetin alaiseksi. Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa ohjeellinen normi. Melanchthonilainen traditionalismi, joka pyrki tulkitsemaan Raamattua kirkon perinteen mukaan, on täten torjuttu.

Yksimielisyyden ohje on perusteellisen teologisen työskentelyn ja oppineisuuden tulos. Laajuudestaan huolimatta sekään ei enempää kuin aikaisemmatkaan luterilaiset tunnustuskirjat pyri olemaan kaiken kattava opin esitys, vaan se keskittyy olennaisiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Tarkoituksena on tuoda esiin puhdas oppi, joka pitää kiinni vanhurskauttamisesta eikä salli armonvälineiden vaikutuksen kieltämistä.

Yksimielisyyden kirja

Samalla kun Yksimielisyyden ohjeeseen koottiin allekirjoituksia, oli käynnissä sovitun tunnustuskirjojen kokoelman painatus. Kirja ilmestyi saksankielisenä Dresdenissä 1580. Se julkistettiin Augsburgin tunnustuksen 50-vuotispäivänä juhannuksena 1580. Sen nimenä oli Yksimielisyys (Concordia), mutta se tunnetaan yleisesti Yksimielisyyden kirjan (Liber Concordiae) nimisenä.

Yksimielisyyden kirja käsittää kolme vanhan kirkon ekumeenista tunnustusta, Augsburgin tunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohdat (johon Paavin valta ja johtoasema sisältyy), Lutherin Ison ja Vähän Katekismuksen sekä Yksimielisyyden ohjeen, tässä järjestyksessä. Yksimielisyyden ohjeen osalta on kyseessä ensi painos. Latinaksi se ilmestyi seuraavana vuonna.

Tunnustuskirjojen kokoelma oli teologien laatima, ja Yksimielisyyden ohjeen oli aluksi allekirjoittanut viisi teologia. Vallitsevan maakirkkojärjestelmän mukaisesti luterilaisten saavuttamaan yksimielisyyteen oli saatava vahvistus luterilaisilta ruhtinailta ja valtakunnankaupungeilta. Nämä sitoutuivat samalla pitämään puhdasta oppia voimassa tarkastamalla kirkkoja ja kouluja, valvomalla kirjapainoja ja muilla hyödyllisillä keinoilla. Näiden allekirjoitukset tekivät tunnustuskirjasta myös valtio-oikeudellisesti velvoittavan.

Allekirjoittajiksi saatiin kolme vaaliruhtinasta, 20 muuta ruhtinasta, 24 kreiviä, neljä vapaaherraa ja 29 valtakunnankaupunkia. Lisäksi piirsi nimensä alle yli 8000 pappia.

Menestys ei ollut täydellinen, sillä vain kolme neljäsosaa Augsburgin tunnustukseen liittyneistä Saksan valtakunnan säädyistä allekirjoitti uuden tunnustuksen. Kaikki allekirjoittajat eivät sitä paitsi luopuneet erikoistunnustuksistaan, joiden poistaminen oli ollut yksi yhtenäistämistyön tavoitteista.

Todisteiden luettelo

Yksimielisyyden kirjan loppuun liitettiin Todisteiden luettelo (Catalogus testimoniorum), kokoelma kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkoisien lausumia. Se ei kuulu itse tunnustukseen, vaan on tarkoitettu selvennykseksi ja esimerkkikokoelmaksi. Pyrkimyksenä on osoittaa, että luterilainen oppi kristologiasta pitää yhtä vanhan kirkon dogman kanssa.

Upsalan kokouksen päätös (Liite)

Luterilaisen kirkon tunnustusmuodostus tapahtui Saksan valtakunnan sisällä. Muualla toimivat luterilaiset kirkot ovat ottaneet tunnustukset vastaan kokonaan tai ainakin osaksi. Luterilaisen maailmanliiton sääntöjen mukaan jäsenkirkoilta edellytetään yhtymistä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin, erityisesti Augsburgin tunnustukseen ja Lutherin katekismuksiin.

Pohjoismaista pyydettiin Tanskan kuningasta liittymään Yksimielisyyden kirjan allekirjoittajiin, koska hän oli myös saksalaisen Holsteinin herra. Hän kieltäytyi, koska ei halunnut sekaantua saksalaisten opinriitoihin. Näin ollen Tanskan ja Norjan kirkot ovat ottaneet vastaan luterilaisista tunnustuskirjoista ainoastaan Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin katekismukset. Kun Ruotsi, johon myös Suomi kuului, sittemmin omaksui koko Yksimielisyyden kirjan sillä tavoin kuin Erkki Kansanahon edellä olevassa artikkelissa on esitetty, syntyi pohjoismaisten kirkkojen välille tunnustuspohjaa koskeva ero.

Ruotsin kirkon tunnustuskirjoihin kuuluu myös 1593 hyväksytty Upsalan kokouksen päätös. Meilläkin se oli luonnollisesti voimassa, mutta jäi pois 1869 vahvistetusta kirkkolaista. Historiallisen merkittävyytensä vuoksi se on otettu liitteenä mukaan tähän tunnustuskirjojen suomennokseen.

Ruotsissa omaksutun kirkko-oikeudellisen tulkinnan mukaan tunnustuskirjoilla on siellä lain voima ruotsinkielisessä asussa ja siinä kokoonpanossa, jossa ne ovat R. R. Broocmanin kuninkaallisen privilegion nojalla 1730 toimittamassa julkaisussa. Tämän ei voi katsoa koskevan enää meitä, sillä kun Upsalan kokouksen päätös jätettiin pois Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaista, katkaistiin muodollinen liityntä Ruotsin tunnustuskirjatraditioon. Historiallinen yhteys on tietenkin olemassa.

Kauko Pirinen, kirkkohistorian professori (1963-1980)

Tämä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käännös on Kirkon keskusrahaston omistama. Teksti on tarkoitettu tutkimus-, opetus-, ja opiskelukäyttöön. Tekstin saa hakea itselle, mutta kopioiminen ja edelleen levittäminen on ehdottomasti kielletty. Muuta kuin henkilökohtaista tutkimuskäyttöä varten tarvitaan erillinen lupa kirkon keskusrahastolta.


This translation of The Liber Concordiae is copyrighted by Kirkon keskusrahasto.