Tunnustus ja ekumenia

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on selostettu kristillisen opin pääkohdat (Item docent) luterilaisesta näkökulmasta. Tarkoituksena on ollut ilmaista liittyminen kristinuskon apostoliseen ja katoliseen perintöön, kuten vanhan kirkon oppeihin Kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta Raamatun ja kolmen uskontunnustuksen mukaisesti. Lisäksi on klassisen tunnustustradition mukaisesti esitetty oppituomiot (Damnant) hylättävistä opetuksista. Liittyminen kirkon yhteisen uskon perintöön ilmaisee luterilaisuuden periaatteellisen ekumeenisen luonteen. Martti Luther ei halunnut särkeä lännen katolisen kirkon ykseyttä vaan uudistaa, reformoida sitä Raamatun kirkastaman evankeliumin valossa. Tässä hän liittyi muihin katolisen kirkon sisäisiin uudistusliikkeisiin.

Modernin ekumeenisen liikkeen ja etenkin 1960-luvulla käynnistyneiden teologisten dialogien myötä on voitu esimerkiksi luterilais-roomalaiskatolisessa Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista (YJV 1999) saavuttaa erot sovittava yksimielisyys ja todeta: "Täten 1500-luvun oppituomiot, sikäli kuin ne kohdistuvat vanhurskauttamisoppiin, näyttäytyvät uudessa valossa: Trenton kirkolliskokouksen tuomiot eivät koske luterilaisten kirkkojen tässä julistuksessa esitettyä oppia. Vastaavasti luterilaisten tunnustuskirjojen hylkäykset eivät koske roomalaiskatolisen kirkon tässä julistuksessa esitettyä oppia" (YJV 41).

Myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on hyväksynyt tämän tuloksen 7.5.1998. Sittemmin ovat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista hyväksyneet 2006 metodistien maailmankonferenssi sekä 2017 reformoitu maailmanyhteisö ja anglikaaninen maailmanyhteisö. Julistusta voidaan siis pitää jo varsin kattavana ekumeenisena esityksenä kristillisestä pelastuskäsityksestä: "Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa" (YJV 25).

Lisäksi esimerkiksi luterilaisten ja baptistien globaalissa dialogissa arvioitiin 1990, että oppituomiot eivät sellaisenaan enää sovellu kirkkokuntiemme välisiin suhteisiin, vaikka eroja on etenkin sakramentti- ja virkateologiassa. Suomessa on luterilaisten ja baptistien vuodesta 1997 käymässä teologisessa dialogissa todettu: "Kun arvioidaan luterilaisiin tunnustuskirjoihin sisältyviä 'uudestikastajiin' ja 'hurmahenkiin' kohdistuvia oppituomioita, on otettava huomioon ja informoitava siitä, että nykyiset baptistit eivät tunnista itseään suurimmasta osasta niitä." Niinpä vaikkapa baptistit tai helluntailaiset eivät yleisesti erota Pyhän Hengen toimintaa ulkoisesta Raamatun sanasta siten kuin tunnustuskirjoissa asia esitetään. Luterilaisten ja mennoniittojen globaaleissa keskusteluissa on puolestaan todettu: "Useissa tapauksissa - esimerkiksi CA V, VIII, XII, XVII ja XXVII - Augsburgin tunnustuksen laatijat hylkäsivät positioita, jotka eivät tuolloin eivätkä nyt sovellu useimpiin anabaptisteihin."

Luettaessa luterilaisia tunnustuskirjoja on siis syytä muistaa se, että emme enää ole 1500-luvun jännitteisessä tilanteessa, vaikka uusi aika on tuonut uusia haasteita. Pitkäjänteisen ekumeenisen työskentelyn valossa monet keskeisistä oppituomioista näyttäytyvät uudessa valossa. Näin vahvistuu tunnustuksen rooli liittymisessä yhteiseen apostoliseen uskoon.

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia