Luterilaiset tunnustuskirjat

Etusivu > Tietoa suomennoksista

Tietoa suomennoksista

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat eli Liber concordiae julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi v. 1849. Teoksen käänsi Tampereen kaupunginsaarnaaja, myöhempi Messukylän kirkkoherra Josef Grönberg (k. 1903). Sitä ennen oli Pirkkalan kirkkoherra Jacob Raumannus (k. 1678) suomentanut ja painattanut Augsburgin tunnustuksen (1651) sekä Lutherin Ison katekismuksen (1674). Paimion ja Kemiön kirkkoherra Henrik Florinus (k. 1705) julkaisi Augsburgin tunnustuksen toisen suomennoksen Upsalan kokouksen satavuotismuiston merkeissä v. 1693. Siihen liittyi myös Upsalan kokouksen päätös eli Decretum Upsaliense (1593). Sekä Raumannuksen sekä Florinuksen Augsburgin tunnustukset olivat Upsalassa hyväksytyn tunnustuksen suomennoksia, mihin viittasi niiden yhteinen nimikin (Confessio fidei). Raumannuksen kääntämä Iso katekismus painettiin uudestaan vuosina 1821 ja 1831. Lutherin Vähä katekismus taas on ilmestynyt useita kertoja aina Mikael Agricolan ajoista lähtien.

Laajempaa mielenkiintoa tunnustuskirjoja kohtaan virisi maassamme vasta 1800-luvulla herännäispappien noustua tunnustuksellisuuden nimissä vastustamaan aikakauden liberalistisia pyrkimyksiä. Myös heränneisiin kohdistetut lahkolaissyytökset pakottivat heitä vetoamaan Raamattuun ja kirkon tunnustukseen. Sen jälkeen ryhtyivät heränneet ja evankelisen liikkeen edustajat väittelemään oppia koskevista kysymyksistä kummankin osapuolen vedotessa tunnustuskirjoihin. Evankelinen liike sai alkunsa 1840-luvulla. Tämän vuoksi ilmeni tarvetta tunnustuskirjojen suomentamiseen. Ensimmäinen osoitus siitä oli v. 1847 ilmestynyt Uskon tunnustus, joka oli Augsburgin tunnustuksen uusi suomennos. Sen käänsi latinankielisen tekstin pohjalta evankelisiin lukeutunut Vihdin pitäjänapulainen, myöhempi Turun tuomiorovasti Gustaf Dahlberg (k. 1906). Siitä ilmestyi v. 1869 toinen "parannettu painos".

Heränneet puolestaan valmistelivat kaikkien tunnustuskirjojen suomentamista, minkä tuloksena syntyi edellä mainittu Josef Grönbergin kääntämä Lutherilaisen seurakunnan opin ja uskon tunnustuskirjat (1849). Tämä 769 sivua käsittävä teos oli käännetty latinalaisesta tekstistä C. A. Hasen ja J. T. Müllerin tunnustuskirjalaitoksen pohjalta. Siihen kirjoitti esipuheen eli "lyhykäisen johdatuksen" tunnettu herännäispappi Julius Immanuel Bergh. Lopussa oli liitteenä Upsalan kokouksen päätös. Siinä lueteltiin tärkeimpien allekirjoittajien lisäksi kaikkien päätökseen yhtyneiden suomalaisten pappien nimet, joita oli kaikkiaan 253.

Ennen kuin jatkamme tunnustuskirjojen suomennosten selostamista on todettava, että vuosisadan puolivälissä käytiin merkittävä keskustelu kirkkolain ensimmäisestä pykälästä, jossa määriteltiin kirkon tunnustus. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan kaikki tunnustavat sitä uskoa ja oppia, joka on "perustettu" ("grundad") Jumalan Pyhässä Sanassa ja "käsitetty" ("författad") kirkon kolmessa päätunnustuksessa "nijn myös sinä muutamattomas Ausburin Tunnustuxes wuodesta 1530 cuin 1593 Upsalan Conciliumis wastanotettu (wedertagen) ja coconaises nijn cutzutusa Libro Concordiae selitetty (förklarad) on". Augsburgin tunnustuksella oli siis luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen joukossa erityisasema. Upsalan kokouksessa hyväksytty tunnustuskirja Confessio fidei sisälsi kirkon kolme yleistä uskontunnustusta ja Augsburgin tunnustuksen sekä kokouksen päätöksen ruotsin kielellä. Liber concordiae määrättiin Ruotsin valtakunnan uskonopilliseksi perustaksi v. 1663 ja vahvistettiin valtiopäivillä v. 1664. Tosin siihen oli aikaisemminkin vedottu. Tunnustuskirjojen kokoelma ilmestyi ruotsiksi ensimmäisen kerran v. 1730.

J. J. Nordströmin v. 1845 painetussa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolakiehdotuksessa mainittiin tunnustuspykälässä vain muuttamaton Augsburgin tunnustus ja Upsalan kokouksen päätös. Perusteluissa todettiin, ettei kirkko ole koskaan pitänyt muita symbolisia kirjoja absoluuttisina dogmeina, vaan ainoastaan selityksinä (interpretationer), minkä vuoksi kirkkolaissa riittää Augsburgin tunnustuksen ja Upsalan kokouksen päätöksen mainitseminen. Nordströmin esikuvina olivat Ruotsin vastaavat ehdotukset. Herännäispapit tulkitsivat Nordströmin kannan yritykseksi kaventaa luterilaista tunnustuspohjaa, jopa luopumiseksi siitä. He pitivät sitä ilmauksena liberaaliteologiasta, jota he kaikin voimin vastustivat. Siinä heränneet saivat tuekseen koko konservatiivisen papiston.

V. 1863 ilmestyneen F. L. Schaumanin kirkkolakiehdotuksen mukaan kirkko tunnustautuu siihen "peruskäsitykseen" ("grunduppfattning") Jumalan sanasta, "joka on lausuttu julki vanhimman kirkon kolmessa päätunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ynnä muissa luterilaisen kirkon niin sanottuun Sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa". Nyt herännäispapit ja heidän mukanaan monet muut ryhtyivät vastustamaan epämääräistä sanontaa "peruskäsitys". Kirkon tunnustusta käsiteltiin, kuten edelliselläkin kerralla, monissa puheenvuoroissa ja kirjoituksissa. Kirkkolakiehdotusta tarkistettaessa tunnustuspykälä sai sanamuodon, jonka mukaan tunnustus perustuu Raamattuun ja on lausuttu julki edellä mainituissa tunnustuskirjoissa. Lisäksi tähdennettiin, että "kirkko pitää tunnustuksen korkeimpana lakina sitä näissä tunnustuskirjoissa selvästi lausuttua järkähtämätöntä totuutta, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava". Tunnustuspykälä on tässä muodossa sekä vuoden 1869 että vuoden 1964 kirkkolaissa.

Olennaista oli, että epäselvä ja tulkinnanvarainen ilmaisu "peruskäsitys" saatiin torjutuksi, mutta toisaalta hyväksyttiin Schaumanin ehdotus, jonka mukaan Augsburgin tunnustus ja Sovintokirjaan otetut muut tunnustuskirjat ovat yhtäläisessä asemassa. Ruotsissa jäi voimaan entinen tunnustuspykälä. Tässä Suomen kirkkolaki poikkeaa Ruotsin valtakunnan traditiosta. Eroa tuskin on kuitenkaan pidettävä periaatteellisena, vaan se on lähinnä sanamuodossa. Vanhassa kirkkolaissa on käytetty verbejä "perustaa", "käsittää" ja "selittää" ja Suomen uudessa laissa "perustua" ja "lausua julki". Lisäys, jossa korostetaan Jumalan sanaa korkeimpana lakina, kuului niin ikään herännäisrintaman, mutta erityisesti raamatullisen suunnan eli beckiläisyyden ohjelmaan. Siten haluttiin torjua tunnustuskirjojen väärinkäyttö, joka saattoi johtaa yksipuoliseen "dogmiuskoon". Maahan levisivät parhaillaan raamatullisen suunnan opit monien herännäisyyspappien siirtyessä niiden kannattajiksi. Tunnustuspykälän muotoon vaikuttivat aikakauden teologiset ja kirkolliset virtaukset lyöden siihen oman leimansa. Kirkkolakia myöhemmin uudistettaessa ei tähän pykälään ole haluttu koskea.

Palaamme nyt tunnustuskirjojen suomennoksiin. Josef Grönberg kuului niihin herännäispappeihin, jotka siirtyivät raamatullisen suunnan kannattajiksi. Samalla hänen kiinnostuksensa tunnustuskirjoihin väheni, varsinkin kun hän oli joutunut julkaisemaan kääntämänsä teoksen omalla kustannuksellaan ja sen myyminen oli osoittautunut hankalaksi. Samanaikaisesti evankelisen liikkeen mielenkiinto Lutherin teoksia ja tunnustuskirjoja kohtaan lisääntyi. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, joka oli perustettu v. 1873, otti ohjelmaansa niiden julkaisemisen. Grönberg myi tunnustuskirjojen kustannusoikeuden Evankeliumiyhdistykselle, minkä tapahduttua yhdistys ryhtyi heti valmistamaan teoksesta uutta korjattua painosta. Korjaustyöhön osallistuivat professori A. W. Ingman ja Gustaf Johansson sekä pastori Kleofas Immanuel Nordlund. Toinen "kielen puolesta parannettu painos" ilmestyi v. 1878. Uutta oli, että J. I. Berghin esipuhe oli poistettu ja sen tilalle otettu Fredrik Gabriel Hedbergin kirjoittama Johdanto Tunnustuskirjoihin. Evankelisella liikkeellä oli nyt yliote näiden kirjojen julkaisemisessa ja levittämisessä.

Evankeliumiyhdistyksen toimesta ilmestyi v. 1897 vielä kolmas tunnustuskirjojen laitos. Tällä kertaa oli edellisen painoksen tekstin tarkistanut tuomiorovasti Juuso Hedberg. Ison katekismuksen hän oli kääntänyt uudestaan saksan kielestä ja asia- ja sisällysluettelon oli laatinut pastori Juho Koskinen. Tässäkin painoksessa oli Fredrik Gabriel HedBergin kirjoittama johdanto, jota oli "keveällä kädellä kielellisessä suhteessa korjattu". Kummassakin Evankeliumiyhdistyksen laitoksessa oli Upsalan kokouksen päätöksen lopussa sama allekirjoittajien luettelo kuin Grönbergin käännöksessä. Sen oli kuitenkin professori S. G. Elmgren "tarkastanut ja oikaissut". Verrattaessa Grönbergin ja Juuso Hedbergin tekstejä toisiinsa on niissä havaittavissa huomattavaa erilaisuutta. Evankeliumiyhdistyksen toimittamat tunnustuskirjat painettiin kauniissa ulkoasussa ja ne muistuttivat kirkon Evankeliumi- ja rukouskirjan virallista painosta. Niitä myivät etupäässä yhdistyksen saarnaajat ja kirjakauppiaat.

Tunnustuskirjojen suomennostyössä tapahtui vuosisadan lopulla merkittävä muutos. V. 1891 perustettu Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura teki kolme vuotta myöhemmin päätöksen luterilaisten tunnustuskirjojen uuden suomennoksen valmistamisesta. Johtokunta, jonka puheenjohtajana toimi piispa Gustaf Johansson, katsoi sen kuuluvan seuran tehtäviin. Vuosikokouksessa Kuopiossa Johansson puhui kirkollisesta hajaannuksesta ja hengellisten liikkeiden keskinäisistä erimielisyyksistä kiinnittäen huomiota tunnustuskirjojen merkitykseen liikkeitä yhdistävänä opillisen ohjeena. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura halusi saattaa käännöksen kirkon yhteiseksi omaisuudeksi. Koska tunnustuskirjojen kääntäminen ei kuulunut kirkolliskokouksen tehtäviin eikä virallista piispainkokousta vielä silloin ollut, kuului tämä tehtävä Kirjallisuusseuralle. Sillä oli mahdollisuus anoa käännöstyötä varten myös valtionapua.

Kääntäjäksi kutsuttiin Kuopion tuomiokapitulin notaari, teol.lis. Eero Hyvärinen (k. 1931). Hän suomensi ensiksi Augsburgin tunnustuksen käyttäen pohjatekstinä sen v. 1901 ilmestynyttä Paul Tschackertin saksankielistä kriittistä laitosta. Suomennoksen tarkasti piispa J. R. Koskimies. Se painettiin v. 1907 siten, että alkuteksti ja käännös olivat rinnakkain, jotta lukija voi verrata niitä toisiinsa. Samoin meneteltiin kaikissa muissakin Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran tunnustuskirjajulkaisuissa. Tämän jälkeen Hyvärinen käänsi Augsburgin tunnustuksen puolustuksen eli Apologian. Sen hän teki latinankielisen tekstin pohjalta ja käännöksen tarkasti rovasti G. A. Heman. Tämä suomennos ja sen alkuteksti painettiin v. 1915. Eero Hyvärinen käänsi vielä Schmalkaldenin kappaleet ja niiden liitteenä olevan kirjasen Paavin vallasta ja johtoasemasta, mutta ne julkaistiin sarjan kolmantena niteenä vasta v. 1943. Edellisen alkuteksti oli saksan- ja jälkimmäisen latinankielinen. Käännöksen tarkasti lehtori K. V. Tarmo sekä liitteen osalta professori Lennart Pinomaa, joka oli 1940-luvulla Kirjallisuusseuran sihteeri.

Suomennostyö oli edennyt yllättävän hitaasti ja Hyvärisen kuoltua se oli kokonaan pysähtynyt, kunnes Pinomaa pani sen jälleen vireille. Suomen Lähetysseuran kustantamassa Lutherin Valittujen teosten kolmannessa osassa v. 1934 ilmestynyt professori Aug. F. Peltosen kääntämä Iso katekismus, jonka Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura julkaisi yhdessä alkutekstin kanssa uudelleen liittäen mukaan myös Vähän katekismuksen. Näin syntyi tunnustuskirjojen neljäs nide v. 1944. Tarkistukset ja korjaukset erityisesti Vähän katekismuksen osalta teki pastori, myöhempi apulaisprofessori Esko Haapa. Vähän katekismuksen käännös oli sikäli poikkeuksellisessa asemassa, että se oli pääosin julkaistu kirkolliskokouksen sekä v. 1893 että v. 1923 hyväksymän Kristinopin yhteydessä. Samoin meneteltiin v. 1948. Avoimeksi jää, hyväksyikö kirkolliskokous myös sen. Kaikkia näitä suomennoksia oli vuorollaan korjattu. Laajaan katekismuskirjallisuuteen, johon 1800-luvulta lähtien sisältyi myös useita Lutherin Ison katekismuksen suomennoksia ja uusia painoksia, emme lähemmin puutu.

Sota-aikana pantiin lisäksi alulle viimeisen ja kooltaan laajimman tunnustuskirjan Sovinnonkaavan (Formula concordiae) suomentaminen. Käännöstyön aloitti fil.tohtori, myöhempi professori Matti Sainio, mutta pääosan siitä teki rovasti Anton Einari Koskenniemi (k. 1957). Käännöksen pohjana oli tunnustuskirjojen uusi kriittinen laitos Die Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kirche, herausgegeben vom Deutschen Evangelischen Kirchenausschuss, Göttingen. Se julkaistiin Augsburgin tunnustuksen 400-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä v. 1930 ja siitä ilmestyi myöhemmin useita painoksia. Sovinnonkaavan alkuteksti oli saksankielinen. Sainion ja Koskenniemen kääntämä viides nide painettiin v. 1947. Kaikissa viidessä niteessä, jotka siis julkaistiin vuosina 1907--1947, on jatkuva sivunumerointi. Sivuja kertyi 1110. Viimeiseen niteeseen sisältyy Upsalan kokouksen päätös sekä kaikkien osien hakemisto, jonka laativat Heidi Ollikainen ja Aune Krohn.

Kun Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura oli saanut viisikymmentä vuotta kestäneen työnsä päätökseen, pidettiin sen ensimmäistä osaa eli Augsburgin tunnustuksen käännöstä vanhentuneena, minkä vuoksi seura päätti julkaista siitä uuden suomennoksen. Sen kääntäjäksi kutsuttiin apulaisprofessori Olavi Castrén (k. 1979). Hänen käännöksensä painettiin v. 1961. Sen pohjana oli edellä mainitun tunnustuskirjojen vuoden 1930 laitoksen teksti kolmannen korjatun painoksen mukaan (1956). Suomennoksen rinnalle sijoitettiin saksankielinen teksti, johon käännös perustui, sekä jokaisen sivun alaosaan vastaava latinalainen teksti. Lukija voi siten helposti verrata kaikkia kolmea tekstiä toisiinsa. Kirjallisuusseuran toimittaman tunnustuskirjasarjan merkittävin ja ainoalaatuinen ansio onkin siinä, että se sisältää käännöksen lisäksi alkuperäiset tekstit, mikä on varsinkin tutkijoille suureksi avuksi.

Osa Augsburgin tunnustusta sekä kolme yleiskirkollista uskontunnustusta ja Vähä katekismus julkaistiin edellä mainittujen käännösten lisäksi vuoden 1913 Evankeliumi- ja rukouskirjassa. Asettaessaan v. 1903 kirkkokäsikirjakomitean kirkolliskokous oli tehnyt tästä päätöksen. Sitä perusteltiin toteamalla, että kirkon tunnustusta kohtaan oli herännyt mielenkiintoa, minkä vuoksi kansan tuli saada käsiinsä tärkeimmät tunnustuskirjat. Augsburgin tunnustuksesta painettiin 21 kappaletta eli sen ensimmäinen osa. Siinä noudatettiin Hyvärisen käännöstä, mutta komitea, johon kuuluivat mm. J. R. Koskimies ja G. A. Heman, teki siihen korjauksia. Samoin tarkistettiin uskontunnustusten ja katekismuksen tekstiä. Tehdessään päätöksen Evankeliumi- ja rukouskirjasta kirkolliskokous joutui hyväksymään nämäkin suomennokset. Pöytäkirjassa sitä ei kuitenkaan tässä niin kuin ei Kristinopinkaan yhteydessä mainittu. Kirkkokäsikirjakomitea, joka valmisti vuoden 1958 Evankeliumikirjan, poisti siitä Vähän katekismuksen ja Augsburgin tunnustuksen, "koska ne ovat toisella tavalla saatavissa jokaisen käteen".

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys jatkoi Lutherin teosten ja myös tunnustuskirjojen suomentamista ja kustantamista. Mittavin käännöstyö oli A. E. Koskenniemen suomentama ja yhdistyksen sotavuosina 1941--1944 julkaisema Lutherin kolmiosainen Kirkkopostilla. Koskenniemi käänsi uudelleen myös kaikki tunnustuskirjat, jotka yhdistys julkaisi v. 1948 yhtenä 629 sivua käsittävänä niteenä Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Sekin oli poikkeuksellisen vaativa työ. Hänen pohjatekstinään oli vuoden 1930 kriittinen tunnustuskirjojen laitos ja hän suomensi kunkin tunnustuskirjan siitä kielestä, jolla se oli alun perin kirjoitettu tai esitetty. Siten hän käänsi laajan Sovinnonkaavan eli Yksimielisyyden ohjeen saksan kielestä, kun se aikaisemmin oli suomennettu latinasta. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran laitoksessa on Sovinnonkaavan suomennos sivulta 781 lähtien Koskenniemen käsialaa eli samaa kuin Evankeliumiyhdistyksen julkaisussa. Hän kirjoitti teokseensa myös historiallisen johdannon sekä liitti mukaan Upsalan kokouksen päätöksen. Hakemistot laati fil. maisteri ja pastori, myöhempi professori Heikki Koskenniemi. Tämä suurtyö toteutui muutamassa vuodessa, kun Kirjallisuusseuran "korpivaellus", kuten eräät arvostelijat sitä kutsuivat, vaati apurahojen saamisen sekä monien kääntäjien ja tarkastajien vuoksi kymmenkertaisen ajan. A. E. Koskenniemi saattoi senkin päätökseen.

Osoituksena Evankeliumiyhdistyksen aktiivisuudesta on vielä mainittava v. 1974 ilmestynyt Tunnustuskirjat pähkinänkuoressa, joka sisältää ekumeeniset uskontunnustukset, Augsburgin tunnustuksen ja Vähän katekismuksen. Augsburgin tunnustuksen on Heikki Koskenniemi korjannut A. E. Koskenniemen käännöksen pohjalta. Se perustuu saksalaiseen tekstiin. Evankeliumiyhdistys julkaisi lisäksi v. 1979 Ison katekismuksen A. E. Koskenniemen suomennoksen mukaan kutsuen sitä toiseksi painokseksi.

Kirkolliskokouksessa teki kirkkoherra Eero Parvio v. 1971 aloitteen tunnustuskirjojen virallisen käännöksen aikaansaamiseksi, minkä johdosta piispainkokousta pyydettiin selvittämään sen tarpeellisuus sekä ryhtymään hankkeen toteuttamiseksi mahdollisiin toimenpiteisiin. Piispainkokous asetti selvitystyötä varten kahden hengen työryhmän, johon kutsuttiin professori Tuomo Mannermaa ja kirkkoherra, teol.tohtori Yrjö Salakka. Työryhmä piti virallisen suomennoksen toimittamista sekä teologisista että käytännöllisistä syistä perusteltuna ja esitti, että piispainkokous panisi alulle suomennostyön. Muistionsa se jätti piispainkokoukselle 6.4.1977. Tässä vaiheessa pidettiin hanketta kiireellisenä, koska parhaillaan suunniteltiin v. 1980 vietettävää Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhlaa. Tämä vuosi oli kaikkien muidenkin tunnustuskirjojen juhlavuosi, sillä niiden täydellinen kokoelma eli Sovintokirja (Liber concordiae) oli hyväksytty v. 1580.

Avatessaan 8.2.1977 piispainkokouksen arkkipiispa Martti Simojoki, käsitteli puheessaan tunnustuskirjojen merkitystä. Hän huomautti, ettei mikään teologinen koulukunta eikä hengellinen liike voi pitää tunnustuksellisuutta yksinoikeutenaan, vaan se kuuluu koko kirkolle. Kirkon on valveuduttava tutkimaan ja keskustelemaan, mitä uskollisuus luterilaiselle tunnustukselle merkitsee, jotta se kykenisi sen valossa voimakkaammin vastaamaan ajan haasteisiin. Arkkipiispa viittasi erityisesti lähestyvään juhlavuoteen. Samassa kokouksessa piispainkokous asetti toimikunnan valmistelemaan juhlallisuuksia. Edellä mainittu muistio annettiin välittömästi tämän toimikunnan käyttöön.

Seuraavassa piispainkokouksessa 14.9.1977 tehtiin toimikunnan esityksestä päätös Augsburgin tunnustuksen suomentamisesta latinankielisen alkutekstin pohjalta. Tutkijat eivät ole kyenneet osoittamaan kumpi alkuteksti, saksan- vai latinankielinen, on toista pätevämpi. Latinalaisen tekstin valinta perustui siihen, että latina oli tunnustuskirjojen syntyaikana teologian varsinainen kieli ja sen mukainen teksti täsmällisempi ja lopullisempi, vaikka saksalaista laitosta onkin pidettävä virallisena. Tekstit poikkeavat siinä määrin toisistaan, ettei käännöstä voida laatia molempien pohjalta. Piispainkokous katsoi, ettei tunnustuskirjojen kääntäminen kuulu kirkolliskokoukselle, mutta piispainkokous voi kyllä ottaa siitä vastuun. Käännös valmistetaan sen toimesta. Samalla kun piispainkokous päätti toimenpiteistä juhlavuoden viettämiseksi, se asetti Augsburgin tunnustuksen käännöstoimikunnan, johon valittiin piispa Erkki Kansanaho puheenjohtajaksi sekä professori Kauko Pirinen ja Tuomo Mannermaa jäseniksi.

Käännöstoimikunnan työn pohjana oli edellä mainitun tekstikriittisen laitoksen 7. painos vuodelta 1976. Toimikunta sai käyttöönsä professori Lauri Haikolan yhdessä oppilaidensa kanssa latinalaisesta tekstistä valmistaman käännöksen, jonka Pirinen korjasi. Sen jälkeen tarkastettiin käännös yhteisissä istunnoissa. Viimeisin saksalaisesta tekstistä laadittu Heikki Koskenniemen korjaama Augsburgin tunnustuksen suomennos oli, kunten sanottu, vuodelta 1974, joten sekin oli uusi ja helposti saatavissa. Käännöstoimikunta sai työnsä valmiiksi v. 1980 ja Augsburgin tunnustus ilmestyi Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisusarjassa (n:o 118). Seuran puolesta huolehti toimittamisesta assistentti, pastori Kaarlo Kalliala.

Ennen Augsburgin tunnustuksen käännöstyön valmistumista Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja Suomalainen Teologinen kirjallisuusseura kääntyivät piispainkokouksen puoleen ja kiirehtivät Mannermaan ja Salakan selvitykseen viitaten kaikkien tunnustuskirjojen suomentamista. Piispainkokous asetti 13.9.1979 sitä varten uuden käännöstyöryhmän, jonka puheenjohtajaksi nimettiin piispa Erkki Kansanaho ja jäseniksi professorit Tuomo Mannermaa, Kauko Pirinen ja Jukka Thurén sekä teol.tohtori Olli-Pekka Lassila. Hän oli toiminut sihteerinä myös edellisessä käännöstoimikunnassa. Työryhmän esityksestä piispainkokous nimesi lisäjäseneksi v. 1980 professori Heikki Koskenniemen, jolla oli kokemusta tunnustuskirjojen käännöstyössä. Mannermaa oli ilmoittanut vetäytyvänsä pois työryhmästä. Piispainkokous piti tärkeänä yhteyttä raamatunkäännöskomiteaan, jonka jäseniä olivat Koskenniemi, Pihkala ja Thurén. Tunnustuskirjojen käännöstyöhön ovat vuodesta 1980 osallistuneet Kansanaho, Koskenniemi, Pihkala, Pirinen ja Thurén sekä Lassila. Työryhmällä on ollut käytettävänä kriittisen tunnustuskirjalaitoksen 8. painos vuodelta 1979.

Lutherin juhlavuoden 1983 lähestyessä ja käännöstyön ollessa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen ja Sovinnonkaavan osalta vielä kesken heräsi työryhmässä ajatus, että Lutherin kirjoittamat tunnustuskirjat Vähä katekismus, Iso katekismus ja Schmalkaldenin opinkohdat voitaisiin julkaista omana niteenä erikseen. Näin tapahtuikin. Nämä kolme tunnustuskirjaa suomennettiin saksasta. Pohjatyön teki katekismusten osalta Pihkala ja Schmalkaldenin opinkohtien osalta Thurén. Katekismusten liitteet Avioliittoon vihkiminen, Kasteen toimittaminen ja lyhyt kehotus ripittäytyä suomensi Thurén. Tekstit käsiteltiin työryhmän yhteisissä kokouksissa ja kieliasun tarkasti professori Matti Sadeniemi. Puheenjohtaja luovutti käännöksen kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen edustajille Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlassa Turun tuomiokirkossa 10.11.1983. Tämä tunnustuskirjojen osa julkaistiin v. 1984 Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sarjassa (n:o 138).

Sen jälkeen työ jatkui niin, että Heikki Koskenniemi valmisti pohjakäännöksen Augsburgin tunnustuksen puolustuksesta ja Jukka Thurén Sovinnonkaavasta. Edellinen käännettiin latinasta ja jälkimmäinen saksasta. Lisäksi suomennettiin Schmalkaldenin opinkohtiin liittyvä Paavin valta ja herruus (Thurén) ja Upsalan kokouksen päätös (Lassila) sekä tarkistettiin ekumeenisten uskontunnustusten, erityisesti Athanasioksen tunnustuksen, käännökset (Pihkala). Sovinnonkaavan jälkeinen Todisteiden luettelo (Catalogus testimoniorum) on nyt käännetty ensimmäisen kerran suomeksi. Kieliasun ovat tarkastaneet professori Matti Sadeniemi sekä fil.maisteri Aarre Huhtala. Lopuksi työryhmä teki Augsburgin tunnustuksen ja Lutherin kirjoittamien tunnustuskirjojen käännöksiin vielä eräitä tarkistuksia sekä esitti piispainkokoukselle, että kaikki tunnustuskirjat julkaistaisiin perinteisessä järjestyksessä yhtenä niteenä. Tämä siis koski myös aikaisemmin painettuja osia. Vaihtoehtoa, jonka mukaan Lutherin kirjojen v. 1984 painettu nide jäisi ensimmäiseksi osaksi ja muut tunnustuskirjat muodostaisivat toisen osan, työryhmä ei pitänyt teoksen arvon vuoksi suositeltavana. Piispainkokous teki 10.2.1987 työryhmän esityksen mukaisen päätöksen, ja Kirkon keskusrahasto ja Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura allekirjoittivat kustannussopimuksen 27.5.1987. Tunnustuskirjalaitoksen toimittajaksi kutsuttiin teol.kand Rauno Laakso, joka on laatinut myös teoksen hakemistot.

Tunnustuskirjojen nimien suomentamisessa on aikojen varrella tapahtunut muutoksia, joista on mainittava tärkeimmät. Katekismukset olivat lyhykäinen, pienempi, vähäinen tai vähempi sekä suurempi tai isompi katekismus, kunnes nimet myöhemmin vakiintuivat muotoon Vähä katekismus ja Iso katekismus. Schmalkadenin artikkeleista (Schmalkaldische Artikel) Grönberg käytti muotoa Smalkaldin uskonkappaleet, kun taas Hyvärisen käännöksessä ne olivat Schmalkaldenin uskonkohdat. Nyt ne ovat Schmalkaldenin opinkohdat. Merkittävin on kuitenkin Sovinnonkaavan (Formula concordiae) nimen muuttaminen. Grönbergin mukaan tämän tunnustuskirjan nimi oli Uskon Oijennus ja yhdistys, mutta sekä J. I. Bergh että Fr. G. Hedberg kutsuivat sitä esipuheissaan Sovinnon Ohjeeksi. Vuoden 1897 laitoksessa sen otsikkona oli Sovinnon Ohje ja Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran käännöksessä (1947) Sovinnonkaava. A. E. Koskenniemi käytti siitä nimeä Yksimielisyyden ohje (1948), mihin myös nyt julkaistavassa käännöksessä on päädytty. Concordia tarkoittaa yksimielisyyttä ja sopua ja formula tässä yhteydessä lähinnä ohjetta. Kirkkolaissa ei yksityisten tunnustuskirjojen nimiä Augsburgin tunnustusta lukuunottamatta ole mainittu.

Tunnustuskirjojen kokoelma oli alkutekstissä pelkästään Concordia (1580), mutta sitä alettiin yleisesti kutsua nimellä Liber concordia (saksaksi Konkordienbuch, ruotsiksi konkordieboken). Vuoden 1686 kirkkolaissa vältettiin nimen kääntäminen käyttämällä suomalaisessakin tekstissä latinalaista muotoa ("../raamattu. ja coconaises nijn cutzutusa Libro Concordiae selitetty on"). Grönberg antoi kokoelmalle nimen Sowinto-Kirja (1849), joka sillä oli myös seuraavissa painoksissa (1878, 1897). Vuoden 1869 kirkkolaissa samoin kuin nykyisessäkin laissa (1964) se on "niin sanottu Sovintokirja". Edellisessä Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran laitoksessa (1907--1947) ei tätä otsikkoa ole lainkaan, kun taas Koskenniemellä se on muodossa Yksimielisyys. Tässä laitoksessa on koko kirjan otsikkona Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat.

Helsinki 25.9.1987
Erkki Kansanaho, Tampereen hiippakunnan piispa (1966-1981)

Etusivu: kaikki tunnustuskirjat

Verkkoversio

Ensimmäinen verkkoversio julkaistiin vuonna 2000, ja se uudistettiin ulkoasultaan vuonna 2011. Uudempaan versioon on lisätty hakutoiminto, linkityksiä eri kielisiin kirjoihin, kirjojen esittelytekstit, tietoa viittauskäytännöistä sekä kirjallisuusvinkkejä.

Verkkoversio noudattaa vuoden 1990 SLEY-kirjojen julkaisemaa painettua teosta.

Toteutuksesta vastaa Kirkon tiedotuskeskus. Sisältötyössä mukana ovat olleet dosentti Jari Jolkkonen sekä teologian kandidaatti Juha Leinonen.

Tämä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen käännös on Kirkon keskusrahaston omistama. Teksti on tarkoitettu tutkimus-, opetus-, ja opiskelukäyttöön. Tekstin saa hakea itselle, mutta kopioiminen ja edelleen levittäminen on ehdottomasti kielletty. Muuta kuin henkilökohtaista tutkimuskäyttöä varten tarvitaan erillinen lupa kirkon keskusrahastolta.


This translation of The Liber Concordiae is copyrighted by Kirkon keskusrahasto.